Siinä nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan
katselohon,
sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan."

Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.

Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi.

Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.

Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähiksi.

Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.

Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen.

Jaksoitteli jalkoansa: eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenkä.

Siitä nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä!
Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Niin mitä minullen annat,
jos pyörrän pyhät sanani, peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä, siitä seikasta selitän?"

Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista; yks' on lyömähän riveä,
toinen tarkka ammunnalle. Ota niistä jompikumpi!"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi! On noita itselläniki
joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu:
miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepeä,
toinen paljo kannattava. Ota niistä jompikumpi!"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Enp' on huoli pursistasi,
venehistäsi valita! On noita itselläniki
joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu,
mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille. Ota niistä jompikumpi!"

Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi! On noita itselläniki
joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu:
vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen!
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!
Annan kultia kypärin, hope'ita huovan täyen,
isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta."

Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi! On noita itselläniki
joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu:
ne on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä!
Annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni
oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi."

Sanoi vanha Väinämöinen: "En halaja aumojasi,
herjä, hietapeltojasi! On noita itselläniki,
peltoja joka perällä, aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma.

Siitä nuori Joukahainen toki viimein tuskastui,
kun oli leuan liettehessä, parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perässä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua!
Virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.

"Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi."

Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.

Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki:
pyörti pois pyhät sanansa, perin laski lausehensa.

- Kalevala, III runo

[continue]

Then the youthful Youkahainen,
Mouth awry and visage sneering,
Shook his golden locks and answered:
"Whoso fears his blade to measure,
Fears to test his strength at broadswords,
Into wild-boar of the forest,
Swine at heart and swine in visage,
Singing I will thus transform him;
I will hurl such hero-cowards,
This one hither, that one thither,
Stamp him in the mire and bedding,
In the rubbish of the stable."

Angry then grew Wainamoinen,
Wrathful waxed, and fiercely frowning,
Self-composed he broke his silence,
And began his wondrous singing.
Sang he not the tales of childhood,
Children's nonsense, wit of women,
Sang he rather bearded heroes,
That the children never heard of,
That the boys and maidens knew not
Known but half by bride and bridegroom,
Known in part by many heroes,
In these mournful days of evil,
Evil times our race befallen.
Grandly sang wise Wainamoinen,
Till the copper-bearing mountains,
And the flinty rocks and ledges
Heard his magic tones and trembled;
Mountain cliffs were torn to pieces,
All the ocean heaved and tumbled;
And the distant hills re-echoed.
Lo! the boastful Youkahainen
Is transfixed in silent wonder,
And his sledge with golden trimmings
Floats like brushwood on the billows;
Sings his braces into reed-grass,
Sings his reins to twigs of willow,
And to shrubs his golden cross-bench.
Lo! his birch-whip, pearl-enameled,
Floats a reed upon the border;
Lo! his steed with golden forehead,
Stands a statue on the waters;
Hames and traces are as fir-boughs,
And his collar, straw and sea-grass.
Still the minstrel sings enchantment,
Sings his sword with golden handle,
Sings it into gleam of lightning,
Hangs it in the sky above him;
Sings his cross-bow, gaily painted,
To a rainbow o'er the ocean;
Sings his quick and feathered arrows
Into hawks and screaming eagles;
Sings his dog with bended muzzle,
Into block of stone beside him;
Sings his cap from off his forehead,
Sings it into wreaths of vapor;
From his hands he sings his gauntlets
Into rushes on the waters;
Sings his vesture, purple-colored,
Into white clouds in the heavens;
Sings his girdle, set with jewels,
Into twinkling stars around him;
And alas! for Youkahainen,
Sings him into deeps of quick-sand;
Ever deeper, deeper, deeper,
In his torture, sinks the wizard,
To his belt in mud and water.
Now it was that Youkahainen
Comprehended but too clearly
What his folly, what the end was,
Of the journey he had ventured,
Vainly he had undertaken
For the glory of a contest
With the grand, old Wainamoinen.

When at last young Youkahainen,
Pohyola's old and sorry stripling,
Strives his best to move his right foot,
But alas! the foot obeys not;
When he strives to move his left foot,
Lo! he finds it turned to flint-stone.

Thereupon sad Youkahainen,
In the deeps of desperation,
And in earnest supplication,
Thus addresses Wainamoinen:
"O thou wise and worthy minstrel,
Thou the only true, magician,
Cease I pray thee thine enchantment,.
Only turn away thy magic,
Let me leave this slough of horror,
Loose me from this stony prison,
Free me from this killing torment,
I will pay a golden ransom."
Spake the ancient Wainamoinen:
"What the ransom thou wilt give me
If I cease from mine enchantment,
If I turn away my magic,
Lift thee from thy slough of horror,
Loose thee from thy stony prison,
Free thee from thy killing torment?"
Answered youthful Youkahainen:
"Have at home two magic cross-bows,
Pair of bows of wondrous power,
One so light a child can bend it,
Only strength can bend the other,
Take of these the one that pleases."
Then the ancient Wainamoinen:
"Do not wish thy magic cross-bows,
Have a few of such already,
Thine to me are worse than useless
I have bows in great abundance,
Bows on every nail and rafter,
Bows that laugh at all the hunters,
Bows that go themselves a-hunting."

Then the ancient Wainamoinen
Sang alas! poor Youkahainen
Deeper into mud and water,
Deeper in the slough of torment.
Youkahainen thus made answer:
"Have at home two magic shallops,
Beautiful the boats and wondrous;
One rides light upon the ocean,
One is made for heavy burdens;
Take of these the one that pleases."
Spake the ancient Wainamoinen:
"Do not wish thy magic shallops,
Have enough of such already;
All my bays are full of shallops,
All my shores are lined with shallops,
Some before the winds are sailors,
Some were built to sail against them."

Still the Wainola bard and minstrel
Sings again poor Youkahainen
Deeper, deeper into torment,
Into quicksand to his girdle,
Till the Lapland bard in anguish
Speaks again to Wainamoinen:
"Have at home two magic stallions,
One a racer, fleet as lightning,
One was born for heavy burdens;
Take of these the one that pleases."
Spake the ancient Wainamoinen:
"Neither do I wish thy stallions,
Do not need thy hawk-limbed stallions,
Have enough of these already;
Magic stallions swarm my stables,
Eating corn at every manger,
Broad of back to hold the water,
Water on each croup in lakelets."

Still the bard of Kalevala
Sings the hapless Lapland minstrel
Deeper, deeper into torment,
To his shoulders into water.
Spake again young Youkahainen:
"O thou ancient Wainamoinen,
Thou the only true magician,
Cease I pray thee thine enchantment,
Only turn away thy magic,
I will give thee gold abundant,
Countless stores of shining silver;
From the wars my father brought it,
Brought it from the hard-fought battles."
Spake the wise, old Wainamoinen:
"For thy gold I have no longing,
Neither do I wish thy silver,
Have enough of each already;
Gold abundant fills my chambers,
On each nail hang bags of silver,
Gold that glitters in the sunshine,
Silver shining in the moonlight."

Sank the braggart, Youkahainen,
Deeper in his slough of torment,
To his chin in mud and water,
Ever praying, thus beseeching:
"O thou ancient Wainamoinen,
Greatest of the old magicians,
Lift me from this pit of horror,
From this prison-house of torture;
I will give thee all my corn-fields,
Give thee all my corn in garners,
Thus my hapless life to ransom,
Thus to gain eternal freedom."
Wainamoinen thus made answer:
"Take thy corn to other markets,
Give thy garners to the needy;
I have corn in great abundance,
Fields have I in every quarter,
Corn in all my fields is growing;
One's own fields are always richer,
One's own grain is much the sweeter."

Lapland's young and reckless minstrel,
Sorrow-laden, thus enchanted,
Deeper sinks in mud and water,
Fear-enchained and full of anguish,
In the mire, his beard bedrabbled,
Mouth once boastful filled with sea-weed,
In the grass his teeth entangled,
Youkahainen thus beseeches:
"O thou ancient Wainamoinen,
Wisest of the wisdom-singers,
Cease at last thine incantations,
Only turn away thy magic,
And my former life restore me,
Lift me from this stifling torment,
Free mine eyes from sand and water,
I will give thee sister, Aino,
Fairest daughter of my mother,
Bride of thine to be forever,
Bride of thine to do thy pleasure,
Sweep the rooms within thy cottage,
Keep thy dwelling-place in order,
Rinse for thee the golden platters,
Spread thy couch with finest linens,
For thy bed, weave golden covers,
Bake for thee the honey-biscuit."

Wainamoinen, old and truthful,
Finds at last the wished-for ransom,
Lapland's young and fairest daughter,
Sister dear of Youkahainen;
Happy he, that he has won him,
In his age a beauteous maiden,
Bride of his to be forever,
Pride and joy of Kalevala.
Now the happy Wainamoinen,
Sits upon the rock of gladness,
Joyful on the rock of music,
Sings a little, sings and ceases,
Sings again, and sings a third time,
Thus to break the spell of magic,
Thus to lessen the enchantment,
Thus the potent charm to banish.

- Kalevala, 3rd Poem
translated by John Martin Crawford